Lähetä alastonkuvia – tarve valloittaa musta naiskeho takaisin

Kenian kasvavalla modernin kuvataiteen kentällä miestaiteilijat rakentavat yhä mustan naisvartalon yliseksualisointiin perustuvaa estetiikkaa. Nairobin uuden kuvataidekentän karttana usein ylistetyt, torilla töitä tekeviä naisia esittävät maalaukset on kiinnitetty pysyvästi kaupungin huomattavimpien rakennusten seinille, kuten Kenian kansallismuseoon.

Näihin maalauksiin elämää puhaltavan, hehkuvan väripaletin takana piilee kuitenkin toinen totuus. Useimmat maalauksia inspiroineista naisista on taltioitu niihin ilman heidän lupaansa. Jos niitä katsoo kyllin läheltä, voi huomata, että naiset ovat kääntäneet katsojalle selkänsä toisintaen tirkistelevän mieskatseen tuijotuksen. Mustat naiset ovat objekteja, jotka on asetettu maalarin ja sitä kautta hänen miespuolisen yleisönsä kulutettaviksi. Taidemaailma puolestaan myy torimaalauksia yhä valheellisesti kunnianosoituksena afrikkalaisnaisille.

Tämä ei ole yksittäinen vääristymä. Läpi kuvataiteen historian naisten kuvauksia on liioiteltu ja käytetty miesten nautintoon. Brittiläinen feministielokuvateoreetikko Laura Mulvey kehitti vuonna 1975 julkaistussa esseessään Visual Pleasure and Narrative Cinema termin ”male gaze”, jolla kuvasi valtavirtaan hyväksyttyjä, miesten luomia kuvauksia naisista. “Seksuaalisen epätasapainon järjestämässä maailmassa katsomiseen liittyvä nautinto on jaettu aktiivisen/maskuliinisen ja passiivisen/feminiinisen välille.” Esimerkkinä siitä aktivistiryhmä Guerilla Girls järjesti vuonna 1989 hankkeen nimeltä Do Women Have to be Naked to Get Into the Met? ja tuli paljastaneeksi, että naiset olivat tuottaneet vain 5 % New Yorkin Metissä olevasta taiteesta, mutta käsittämättömät 85 % sen seinillä riippuvista alastonkuvista esitti naishahmoja.

Esseessään The Female Gaze Maddy Chelmis selittää, että ‘male gaze’ “vuotaa arkielämään ja vaikuttaa moniin muihin elämän elementteihin myös elokuvien ja maalausten ulkopuolella”. Heteroseksuaalisen miehen silmissä naisen arvo perustuu tämän ulkonäköön. Tämä osuva huomio synnyttää ristiriidan: voiko alaston, musta naishahmo keksiä itsensä uudelleen tekemättä itsestään objektia?

Vastaukseni on kyllä. Toisin kuin miehen katse, naisen katse asemoi mustan naistaiteilijan taiteilijan rooliin, kuten nigerialaisen valokuvaaja Jenevieve Akenin omakuvien sarjassa, joka sai inspiraationsa nuoren Elvira Orlandinin raa’asta raiskauksesta ja murhasta. Akenin alastonkuvat ovat hänen mielikuvituksensa jatke. Kuvatessaan aidosti alastonta itseään Aken käyttää spektaakkelia strategiana, joka antaa “kaikupohjaa joka päivä vääryyksistä kärsiville naisille sekä naisille, joiden täytyy yhä taistella tullakseen kuulluksi ja nähdyksi.”

Jotkut voivat väittää, että spektaakkelin luominen alastomuuden avulla hämärtää mustan narratiivia, jota mustat naistaiteilijat haluavat edustaa, ja vahvistaa yliseksualisointiamme.

Spektaakkelin sekä narratiivin esittäminen visuaalisessa muodossa voi kuitenkin vahvistaa molempia. Esseessään The importance of Spectacle: Why #menaretrash is important Mumbi Kanyogo kirjoittaa, että “ennen historiassa afrikkalaisnaiset, kuten Wangari Maathai ja Igbo-naissoturit, käyttivät spektaakkelia alastoman protestin muodossa herättääkseen patriarkaalisen yhteiskunnan huomaamaan heidän olemassaolonsa ja vaatimuksensa”. Tämän pohdinnan ohjaamana Jenevieve Akeniin ja muiden afrikkalaisnaisiin henkilöityvä alastomien protestien käyttäminen esiäitimme tapaan voi voimallaan horjuttaa vallitsevaa järjestystä.

Kaikki alastonta vartaloa kuvaavat naiset eivät ole kiinnostuneita sen lumovoimasta. Esimerkkinä siitä toimivat vaikkapa Joana Choumalin valokuvakollaasit. Alastomat totuudet, joita miestaiteilijat pitävät arvottomina, asetetaan niissä kaikkien näkyville. Choumalin katseen kautta näiden naisten vatsamakkarat, epäsymmetriset rinnat ja häpykarvat ovat maalauksen arvoisia. Ne eivät vain torju miehistä katsetta, vaan rohkenevat kyseenalaistaa ja korostaa fyysistä hyväksyntää.

Toisaalta jotkut mustat naistaiteilijat haluavat tutkia seksuaalisuutta ja eroottisuutta naisen näkökulmasta. Yhteisenä nimittäjänä toimii kuitenkin se, että miehistä katsetta torjuva kapina johtaa lopulta mustan naisvartalon vapautukseen ja arvostamiseen. Polly Irungu on Keniassa syntynyt multimediatoimittaja ja digitaalinen toimittaja, joka perusti maailmanlaajuisen Black Women Photographers -yhteisön sekä mustien naisvalokuvaajien ja muunsukupuolisten valokuvaajien verkkotietokannan.