Joukkuelajeja alkoi levitä Viroon 1900-luvun alussa. Alkuun tuli palloilulajeja, joista ensimmäinen oli jalkapallo, sen aikaiselta vironkieliseltä nimeltään jalapall. Jalkapallo in tehnyt Virossa saman kuin muuallakin Euroopassa: saavuttanut suursuosion. Neuvostoaikana jalkapallo ei kuitenkaan ollut syntyperäisten virolaisten keskuudessa laajalle levinnyt harrastus. Virossa ei ollut huippupelaajia, ja niinpä valtiokaan ei erityisemmin panostanut lajin kehittämiseen. Virossa ei ollut myöskään menestysjoukkueita, ja valtaosa pelaajista oli muunkielisiä. Jalkapallon renessanssi alkoi vasta Viron itsenäistyttyä uudelleen. Nykyään se on suosittua kaikissa yhteiskuntakerroksissa kautta maan.
Eniten menestystä ja mestaruuksia virolaiset ovat saavuttaneet kahdessa muussa ”vanhassa” palloilulajissa, nimittäin lentopallossa ja koripallossa. Niistä Virolle on tullut olympiavoittoja ja maailmanmestaruuksia. 1950-luvulla virolaiset voittivat lentopallossa ja koripallossa useita Euroopan-mestaruuksia, ja vuonna 1959 Viron naisten koripallojoukkue voitti maailmanmestaruuden. Lentopallon ja koripallon suosiota saattoi jarruttaa se, että niistä tuli sisäpelejä. Vielä 1950-luvulla kumpaakin peliä pelattiin ulkona. Sisätiloihin muutto pienensi yleisömäärää. Sittemmin uusien urheiluhallien perustaminen ja median (radion ja myöhemmin television) saatavuuden kasvu kuitenkin poistivat ongelman.
Vuosikymmenten ajan lentopallo ja koripallo koettiin myös neuvostomiehityksen vastaiseksi yhteistoiminnaksi. Neuvostoaikana Kalev-lentopallojoukkue ja Kalev-koripallojoukkue olivat Viron epävirallisia maajoukkueita. Kun ne pelasivat Venäjän jonkin suurkaupungin joukkuetta tai Moskovan sotilasurheilujoukkuetta vastaan, katsomot olivat aina lähes täynnä. Palloilulajien asema kansallisurheiluna muuttui 1990-luvulla, jolloin virolaisseuroihin alettiin ottaa vieraspelaajia ja parhaat virolaispelaajat tekivät pääosan urastaan useimmiten ulkomailla.