”Haukun koirille. Siksi kuvani pikkukoira on pompannut ilmaan. Monet ovat kyselleet minulta asiasta. No, minä haukuin sille. Se pomppasi. Minä haukuin. Se pomppasi… Kerran eräällä kapealla kadulla Kiotossa kävelin muuan naisen perässä. Nainen talutti jännännäköistä koiraa. Haukahdin kokeeksi. Samassa nainen käännähti ympäri ja potkaisi koiraansa. Koira oli ymmällään. Meillä oli ilmeisesti samanlainen haukku.

Ensimmäisen julkaistun koirakuvani otin vuonna 1946. En muista kuvausolosuhteita enkä sitäkään, mitä kuvaustilanteessa ajattelin. Tuskinpa mitään erityistä. Koira vain oli merkillisen näköinen. Tuon tuosta selailen pinnakkaisiani ja katselen, mitä niissä on. Kerran panin merkille, että niissä oli paljon koiria, ja siitä tämä koira-aihe alkoi kehkeytyä. Ensimmäisiä koiriin liittyviä toimeksiantojani oli New York Times Sunday Magazine -lehden muotinumeroon tehty juttu naisten kengistä. Kuvasin kengät koiran näkökulmasta, koska koirat näkevät enemmän kenkiä kuin muut.

Koirakuvat toimivat kahdella tasolla. Joissain tietyissä tilanteissa koirat vain ovat hassuja. Jotkut pitävätkin kuvistani vain siksi, että he pitävät koirista. Koirilla on inhimillisiä ominaisuuksia, ja uskon, että kuvani vetoavat ihmisiin myös samastuttavuuden takia. Syvimmältä olemukseltaan koirakuvat eivät olekaan kuvia koirista. Tai minä ainakin toivon, että ne viestivät jotain ihmisyydestä. Mutta ihmiset voivat katsoa kuviani miten itse haluavat.

Mistä tahansa syystä kuvistani pidetäänkin, niin se sopii minulle.”

Teksti on lainaus Elliott Erwittin kirjan Personal Exposures (1988) johdantoluvusta Dedication.