”Elliott Erwitt, olen ollut jo vuosikausia. Aamuisin herättyäni pesen hampaat ja puuhaan omia asioitani, ja jos olen menossa johonkin kiinnostavaan paikkaan, otan sinne kameran mukaan.

Lavastan kuviani harvoin. Sen sijaan odottelen niitä. Annan kuvien tulla silloin, kun niille itsellleen sopii. Joskus aavistelee, että pian tapahtuu jotakin, ja sitä hetkeä jää odottamaan. Silloin voi käydä tuuri, mutta ei välttämättä käy. Valokuvaamisessa hienoa on se, että aina voi tapahtua jotakin yllättävää. En kuitenkaan vastusta kuvien lavastamista ja sen sellaista, kunhan sitä ei käytetä huijaamiseen tai muihin vääriin tarkoitusperiin. Onhan odottaminenkin tavallaan järjestelyä ja manipulointia. Kuvaaja valmistautuu siihen, että saisi tilanteesta juuri sellaisen kuvan kuin itse haluaa. Puhun ehkä itseäni vastaan. No, antaa olla.  

Tämä kannattaisi varmaan pitää salaisuutena, mutta valokuvaus on laiskan ihmisen ammatti. Valokuvaajan ei tarvitse harjoitella, kuten muusikoiden, lääkärien tai balleriinojen. Tarvitaan vain kykyä sommitella, hahmottaa säännönmukaisuuksia ja tavoittaa oikeanlainen tunnelma. Joskus kuviin voi myös sisällyttää jonkin sanoman. Se riittää. Sekin voi auttaa, että on oikean aikaan oikeassa paikassa.”

Teksti on lainaus Elliott Erwittin kirjan Personal Exposures (1988) johdantoluvusta Dedication.

Osion sitaatti

”Kameraa vastaan ei pidä tapella eikä sen kanssa tarvitse edes väitellä. Kamera vain otetaan käteen ja suunnataan se kohteeseen.”