Alfredo De Stefano

Kahdenkymmenen viime vuoden ajan Alfredo De Stefano (s. 1961 Meksikossa) on paneutunut valokuvataiteessaan luonnon ja tilan suhteeseen ja keskittynyt poikkeuksellisen kiehtovaan maisematyyppiin: aavikoihin. Kiinnostus aavikoita kohtaan on vienyt De Stefanon lukuisiin autiomaihin eri puolille maailmaa.

Olen tehnyt satojen kilometrien matkoja vaikeakulkuisille syrjäseuduille, joilta on monesti kilometritolkulla matkaa minnekään, mistä saisi syötävää, juotavaa tai polttoainetta. Tällaiset ympäristöt – jollainen on myös synnyinseutuni Pohjois-Meksiko – herättävät erityislaatuisia ajatuksia ja visioita. Autiomaassa ihminen saa kokea olevansa äärettömän äärellä. Autiomaa on sekä maantieteellisesti että eksistentiaalisessa mielessä häilyvärajainen avara tila, jossa ihminen voi kohdata itsensä täydellisen yksin.

Autiomaat ovat aina kiinnostaneet minua, sillä taiteessani pohdiskelen ihmisen olemassaoloa ja yksinäisyyttä sekä aikaa ja kuolemaa liittämällä yhteen luonnon ja henkisyyden. Tilana autiomaa asettaa olemassaolomme mittasuhteisiin. Autiomaa saa meidät tiedostamaan fyysisen rajallisuutemme. Henkisenä kokemuksena autiomaa taas voimaannuttaa meidät, sillä autiomassa pääsemme yhteyteen avaran maiseman ja samalla maailmankaikkeuden kanssa. Vaikka autiomaa voi sinänsä olla valtavan laaja, kuvani käsittelevät intiimejä tiloja. Jotkin kuvat toimivat ihmisen aiheuttaman hirvittävän aavikoitumisen metaforina, jotkin taas ironisoivat ihmisen suhdetta autiomaahan.

Yksin – Nazcan aavikko, Peru, 2014

Yksin – Atacaman aavikko, Chile, 2014